Olen minä vielä täällä olemassa. Elokuu vain meni niin persiilleen, etten ole edes jaksanut pitää yllä tätä blogia. Ahmimisen aloitin jo ennen kesälomaa, koska "lomalla ahmin kuitenkin, joten ihan sama on syödä jo nytkin" ja kesälomalla toki vetelin myös kurkustani alas varmaankin yhtä paljon ruokaa, kuin "normaalisti" syön yhden vuoden aikana. Aika kaoottista siis. Oli lomalla jotain ihan kivojakin hetkiä, esim. kavereiden kanssa mökkeily ja porukoilla oleminen. Ja toki koiran kanssa puuhailu, sorsastus ja kokeissa käyminen. Ne taisivatkin olla ainoita hetkiä, kun ajattelin jotain muutakin kuin ruokaa.

Aika pahoja alamäkiäkin oli. Esimerkiksi loman viimeisen viikon olin kutakuinkin kotona sängyn pohjalla, koska masensi, masensi ja masensi. Oisin vain voinut nukkua ja syödä. Heräilin aina joskus yhdentoista aikaa, pakotin itseni ylös, mutta kuitenkin otin päivällä vielä päikkärit + illalla olin ihan tööt. Ruokailut meni ihan miten sattuu, verensokeri heitteli edestakaisin ja saatoin syödä päivän ensimmäisen aterian joskus iltapäivällä. Ja joskus taas heti aamulla ryntäsin kauppaan ostaakseni muroja, patonkia, karkkia, popcornia ja dippiä. Ja ehkä perunoita, jotta sain tehtyä ranskalaisia. Joka ikinen ilta söin jotain herkkuja; karkkia, popcornia tai keksejä. Leipää ei edes tehnyt enää mieli. En halua edes tietää, miten paljon rahaa noihin ahmimisiin meni koko loman aikana... Normaalilla kauppareissuilla ostettuihin ruokiin en varmaan edes koskenut.

Onneksi rakas "terapiakoirani" pakotti minut joka päivä ylös ja ulos, joten kyllä jotkut päivät sisälsivät edes pilkahduksen onnea ja hyvää oloa. Elokuvissakin yritettiin V:n kanssa käydä, mutta itkuksihan se sitten lopulta meni, kun mulle eivät enää mitkään farkut mahtuneet ja jouduin lähtemään lopulta lökäpöksyissä. Kaupoillakin yritin kierrellä ja etsiä uusia vaatteita (kun mitkään vanhat eivät päälle enää menneet) mutta siitäkin tuli vain ahdistus, kun sovituskoppien peileissä näkyi ruma läski. Sain mä jossain vaiheessa jotain löysiä paitoja ostettua ja joka sekunti häpesin itseäni niissä. Mutta kuitenkin vähemmän, kuin ylitiukoissa vaatteissa, jotka paljastivat kertyneet läskini armotta.

Tuntui melkein hullulta, miten hirveältä shoppailu tämän kokoisena minusta tuntui. Jos jokin mahtui päälle se näytti ihan kamalalta. Ja ne koot, joita normaalisti ostin (jos eivät vain olleet liian isoja) eivät menneet enää mitenkään. Niinpä pyrin vain välttämään lähtemistä yhtään minnekään, minne olisin normaalitilanteessa pukeutunut nätisti, eli meikannut ja pukeutunut farkkuihin ja johonkin kivaan paitaan. Enkä halunnut nähdä ketään, koska tuntui vain siltä, että KAIKKI huomaisivat heti, miten paljon olin lihonut viime näkemästä. Kaupassakin pelkäsin asiakkaita tai työkavereita tulevan vastaan ja yritin vältellä samalle myyjälle menemistä useina päivinä peräkkäin. En ole varmaan koskaan elämässäni hävennyt itseni niin paljon. Ja inhonnut itseäni.

Lääkitys varmaan teki kuitenkin elämästäni siedettävän. Vaikka pahoja päiviäkin oli, pysyin kuitenkin toimintakykyisenä. Ja taisi olla vain muutama sellainen päivä, jolloin olisin kunnolla itkenyt. Töihin paluu tuntui aluksi uskomattoman raskaalta (varsinkin kun piti saada yli kuukaden kestänyt ahmimisputki katki), mutta oikeastaan viikon kuluttua helpotti. Nyt olen töissä jo kolmatta viikkoa ja elämä tuntuu taas astetta helpommalta. 

Minä lasken taas kaloreita. Ja punnitsen kaiken, mitä suuhuni pistän. Mutta voin kuitenkin paremmin, kuin vähään aikaan. Tunnen jo, että paino on laskenut edes hiukan, mutta vielä en uskalla kohdata vaakaa. Ehkä sitten, kun vanhat farkut taas mahtuvat. Nälkää en ole juuri kokenut, töihinkin pystyn keskittymään paljon paremmin, kun ainut ajatus päässä ei ole se, että milloin pääsen taas ahmimaan. Minulla on rajat, joita noudatan ja se tekee kaikesta siedettävää. Minä pystyn tähän ja joskus saan taas kokea olevani kaunis. Vielä joskus olen taas pieni ja ihana, niinkuin minun kuuluisikin olla. En minä tällaisena ole oma itseni. 

Edelleen lauantaita pidän karkkipäivänä, jolloin en laske ja syöminen saa vaikka vähän karatakin. Kunhan en jatka sitä sunnuntaille. Muuten pitäydyn samassa vanhassa kaloreiden laskemisessa, se on ainut asia, jonka minä osaan. Se on ainut tapa, jolla minä osaan syödä ilman ahmimista. Ja se on ainut tapa, jolla minä pystyn laihtumaan. Oikeastaan oli ihan yllätys, miten vähän mielitekoja minulla on ollut ja kuinka vähän ruoka pyörii päivällä päässä. Jotenkin kai sitä vain tietää, että nyt on turha edes haaveilla mistään ja lähinnä sitä odottaa lauantaita tulevaksi. Tosin unissani en tee juuri muuta kuin ahmi ja inhoa itseäni. Pitkään aikaan en oikeastaan edes ole nähnyt mitään "kivaa" ahmimisunta, vaan kaikissa on sellainen itseinhoinen ja ahdistava fiilis.

Tämän päivän syömiset:

Aamupala: Kunto-kaurapuuroa (96 kcal)

Lounas: Elovena-pikapuuro (omena&luumu) + vitapom -pore (117 kcal)

Välipala; Cottifrutti (vanilja-päärynä), omena (162 kcal)

Päivällinen: Rasvatonta vaniljajogurttia + Talk -muroja, 3 kevyttä kalkkunanakkia (334 kcal)

Iltapala: Kukkakaalia, trio kevytjäätelöä (340 kcal)

Yhteensä: 1049 kcal

Ensi viikolla aloitan sitten psykoterapian. Kelasta tuli myöntävä lausunto viime viikolla ja eka yhteinen aika terapeutin kanssa saatiin sovittua ensi viikolla. Todella loistavaa! Se on siis tosiaan kerran viikossa ja lääkäri suositteli sitä nyt alkuun ainakin kahden vuoden ajaksi. Odotan siltä paljon. Sain myös itse kopion omasta b-lausunnostani ja diagnoosini olivat lääkärin mukaan laihuushäiriö ja keskivaikea masennus. Olin oikeastaan yllättynyt, että "sain" diagnoosikseni anoreksian. Varsinkaan, kun en juuri nyt ainakaan fyysisiltä ominaisuuksilta tuon sairauden kriteerejä täytä. Minulla on melkein huono omatunto siitä. Ja toisaalta olen helpottunut, että enää mun ei tarvitse selitellä, että "on vähän syömisen kanssa ongelmaa". 

Voin sanoa, että minulla on anoreksia.