On se vaan kumma juttu, miten tämä elämä voi olla näin vaikeaa. Perjantaina vaa`alle astuessani ajattelin, että voi kun olisi pysynyt siinä 46,2:ssa, joten yllätys oli suuri, kun paino olikin taas laskenut hieman, eli painoin 46,1. Ihana oli olo tuosta tiedosta kaikin puolin, vaikka pikkuisenkin ahdisti illan pikkujoulut, joissa ohjelmassa oli ruokailu.

Noh, olin jo etukäteen netistä listat katsastanut ja päättänyt ostaa kanasalaatin, joka olisi luultavasti ollut sellainen kevyt vaihtoehto. Erinnäisten sekaannusten kautta ruokailua ei kuitenkaan ollut, joten olin erittäin helpottunut ja tavallaan pirullisen tyytyväinen siitä, että olin koko päivän säästänyt mahaa ja nyt ei ruokailua olisikaan luvassa. Eli suomeksi sanottuna, olisin todella miinuksilla näillä syömisillä. Noh, kaverini kuitenkin sanoi olevansa todella nälkäinen ja pyysi minua Amarilloon syömään. Jahkailin ja jahkailin, kunnes ajattelin, että olen täysin naurettava, jos en lähde syömään. Toisaalta taas ahdisti niin pirusti ja ajatus erittäin pienikalorisesta päivästä (sekä mahdollisesta laihtumisesta alle 46:n) tuntui hyvin hyvin houkuttelevalta. Lopulta päätin kuitenkin mennä syömään, koska niin normaalit ihmiset tekisivät (sillä enhän ollut sinä päivänä syönyt vielä lämmintä ruokaa).

Syömässä oli kaikin puolin kivaa, ihanaa oikeastaan. Otin kanafileen, jonka lisukkeeksi vaihdoin perunoiden sijaan wokkivihannekset. Lisäksi annoksessa oli jotain kasvissalsaa (?) ja salaattia. Ei pahan kuuloinen, eihän? Maha tuli kyllä todella täyteen, mutta muuten olo oli erittäin hyvä. Ilalla en sitten enää syönyt mitään.

Ja mikähän oli lopputulos?

Kyllä, seuraavana aamuna herätessäni painoin 46,9!!! Painoa oli siis tullut 800g lisää, vaikka en ollut edellisenä päivänä syönyt käytännössä mitään muuta, kuin tuon ravintola-aterian! Vitutti niin paljon, ettei tosikaan! Itkin itkin itkin ja kirosin sitä, miksi en voinut vaan kohteliaasti kieltäytyä kutsusta syömään, mennä kotiin nukkumaan ja herätä aamulla painaen ehkä jopa alle 46. Ymmärrän kyllä, että mahdollinen painon nousu johtui ehkä mahassa painavasta ateriasta, nesteestä yms. mutta eipä se siinä paljoa helpottanut.

Lähdettiin kuitenkin V:n kanssa kaupungille ja kyllähän se olo siitä lähti pikkuhiljaa paranemaan. Juuri kun kuitenkin aloin olla edes vähän paremmalla mielellä tajusin, että illalla meillä on porukalla peli-ilta ja jotain tarjottavaa pitäisi olla. En voinut ajatella mitään muuta, kuin että tästä tämä vaan pahenee... Yritin keksiä jotain ei-niin-raskaita tarjoiltavia joten kaupasta tarttui mukaan kasviksia, dippiä, popcornia, vähän karkkia, coctail-tikku -tarpeet, riisikakkuja, viinirypäleitä sekä coctail-piirakoita. Niistä sitten värkkäsin aika kivat (vaikka itse sanonkin) tarjoilut, ja sitten vain odottamaan vieraita illaksi.

Ilta oli täysi katastrofi. Tiesin, että jos syön vain kasviksia ja viinirypäleitä, hyvä ystäväni arvaa minun taas kamppailevan syömishäiriön kanssa. Niinpä otin sitä mitä muutkin ja aluksi syöminen oli ihan ok. Nälkäkin vähän oli, kun en ollut oikein koko päivänä syönyt muuta kuin aamupalan. Pelaamisen edetessä söin samassa tahdissa kuin muutkin ja ai että miten hyvältä coctail-piirakat sun muut mulle harvinaiset herkut maistuivat! Kaikki voivat arvata, mitä tästä seurasi... Kyllä, ahmiminen. En oikeastaan edes tajunnut sitä, mutta lopulta vain söin ja söin ja söin. Maha tuntui räjähtävän, mutta suun vain jaksoi syödä. Olo oli NIIIIN kamala, mutta minä vain jatkoin ja jatkoin. Jopa vieraitten lähdettyä hakeuduin herkkuihin, sanoin V:lle, että en pysty lopettamaan. Maha oli järkyttävä pallo, hyvä kun pystyin istumaan.

Yöllä itkin ja häpesin. Päähän ja mahaan koski, nukuin huonosti.

Aamulla herätessäni olo oli jotain niin kamalaa, että halusin vain kuolla. Tai oksentaa. Tai mennä vatsa- ja suolihuuhteluun. Ei sitä voi kuvailla, niin kamalaa se oli. Vaa´alle en edes kuvitellut meneväni, en halunnut tietää sitä kauheutta, mitä se olisi kuitenkin näyttänyt. Ajattelin, että jos olisin etukäteen tiennyt, millainen tämä viikonloppu tulisi olemaan, olisin vaikka valehdellut kaikille olevani kipeä tms. jotta olisin välttynyt tuolta helvetiltä. Mietin, mitä kaikkea voisinkaan antaa, jos voisin palata ajassa perjantaihin. Tai miksi lauantaina itkin 46,9:sää, kun eihän se edes ollut paha lukema.

V yritti lohdutella, se on vaan niin ihana. Minä heitin puurolautasen menemään, itkin, huusin, luulin kuolevani. Se kuitenkin piti minua sylissä, silitti ja sai mut lopulta rauhoittumaan. Mä rakastan sitä niin paljon, en tiedä mitä tekisin ilman sitä! Kyllähän se olokin lähti siitä pikkuhiljaa paranemaan, sain vähän syötyä jne. Ajattelin, että en ehkä kuolekaan.

Noh, ei tämä vielä tässä ollut. Tänään on nimittäin isänpäivä, joten vuorossa oli vierailu mummolaan. Viimeisenä olisin nyt tässä halunnut sinne vielä herkuttelemaan. Yllättävän hyvin siellä kuitenkin (taas) meni, otin kahvipöydässä kaksi piparia sekä palan suklaakakkua. Olen tyytyväinen, olisin voinut syödä paljon enemmänkin. Muutenkin kaikin puolin kiva vierailu, taas kerran :)

Nyt istun kotona, en jaksaisi tehdä mitään. Mulla on kai nälkä, mutta en tunnista sitä, koska maha on niin täynnä. Se tuntuu pahalle, sattuu. Heitin ruokia roskiin, lupasin, etten enää koskaan. Nyt haluan vain päästä näistä päivistä ohi, haluan takaisin 46,1:seen.

Tämän päivän syömiset:

Aamupala: 4 viinirypälettä, puuroa, jogurtti (197 kcal)

Kahvit: 2 piparia, suklaakakkua (237 kcal?)

Iltapala: Puuroa, omena (235 kcal)

Yhteensä: 669 kcal

Vähän vähän vähän, mutta niin pitääkin. Katsotaan, jos huomenna olisi edes vähän parempi olo...