No voi itkutus tämän elämän kanssa. Mennään taas sellaista vuoristorataa, ettei mitään järkeä. En tiedä kauanko pystyn sinnittelemään kyydissä, en jaksa enää pitää kiinni. Kohta putoan ja sitten putoankin korkealta ja kovaa.

Aloitetaanpa nyt vaikka tiistaista. Heräsin aamulla ihan kamalan turvoksista, mutta en jaksanut olla siitä oikein edes pahoillaan, koska tiesin turvotuksen johtuvan menkoista ja sehän turvotus on tunnetusti sitä ohimenevää. Aamupaino oli huikeat 44,5 kg. Argh. Farkutkin tuntuivat päällä niin pinkeiltä, että hyvä kun sain napin menemään kiinni... Töissä jaksoin kuitenkin ihan hyvin ja mielialakin oli sellainen normaali, täysin erilainen siis verrattuna siihen maanantaiseen masennukseen. Töistä lähdinkin sitten suoraan koulutukseen, jonka ruokailua jännitin ihan koko päivän ja oikein panttailin syömisiäni. Helpotus olikin tosiaan suuri, kun luvattu salaattibuffet oli ihan oikeasti salaattibuffet eli tarjolla oli pari erilaista salaattia + leipää, ja niitä sai siitä tosiaan ihan itse lautaselleen kasata. Otin siis haluamaani salaattia haluamani määrän ja söin tyytyväisenä. Loistavaa. Itse koulutuskin oli erittäin antoisa ja mielenkiintoinen, vaikka mahani tuntuikin räjähtävän ja kohtu kramppaili sellaiseen tahtiin, että hyvä kun pystyin niiltä kivuiltani kävelemään. Kotiin päästyäni vietinkin loppuillan oikeastaan vessan puolella, sillä ihan kaikki tuli läpi, mitä vain suolistossa oli. Ihan kivaa sinänsä, kun pari päivää tuntuikin, että maha ei oikein toimi...

Keskiviikkona eli eilen heräsinkin sitten jo paljon paremmissa fiiliksissä sillä pahin turvotus oli ihan selkeästi poissa ja lisäksi oli oma syntymäpäiväni! Sain paljon kivoja lahjoja ja aamupainokin oli oikein ihana yllätys, eli 43,8 kg. Olin oikein tyytyväinen, sillä edelleen menkat ovat päällä ja silloin paino on yleensä hieman koholla. Työpäivä meni melkoisen nopeasti ja illalla lähdettiinkin sitten juhlistamaan syntymäpäivääni ravintolaan, jossa oli tarkoitus syödä oikein pitkän kaavan mukaan. Oli aivan ihanaa, juotiin viiniä ja jutusteltiin :) Ruokakin oli hyvää ja oli aivan ihanaa syödä pitkästä aikaa ravintolassa niin, ettei ahdistanut yhtään. Otin nimittäin alkuruuaksi salaatin, pääruuaksi sieni-täytteiset paprikat vihanneksilla ja salaatilla (jätin perunan pois) ja jälkiruuaksi mustaherukkasorbettia. Kaikki täysin sellaisia ruokia, joita pystyin syömään ilman valtavaa pelkoa ja kalorilaskurin tikitystä päässä. Noh, ehkä rentouduin siksikin, että olin melkoisen humalassa jo muutaman viinilasillisen jälkeen ;)

Kaikki meni siis vähän liian hyvin ollakseen totta. Valitettavasti. Nimittäin jo kotiin kävellessämme aloin ajattelemaan kaapissa olevia herkkuja ja erityisesti Daim -pussia, jonka sain yhden synttärilahjan mukana. V:n kanssa oli tarkoitus jatkaa juhlimista kotona drinksuilun merkeissä, mutta en oikeastaan edes koskenut enää alkoholiin koko loppuillan aikana, sillä minä halusin vain SYÖDÄ. Kun siis V teki itselleen drinkkejä, niin minä vetelin niitä Daimeja, otin kyytipojaksi vähän jäätelöä, ja kun herkuista tuli tarpeeksi huono olo, siirryin suolaisen puolelle eli riisipiirakoihin. Söin itseni niin ähkyyn, että luulin taas vaihteeksi kuolevani, yritin oksentaa, itkin, halusin kuolla ja muuta asiaan kuuluvaa you know. Kiva päätös siis synttäreille. Ihan vitunmoisen kiva.

Tänään olenkin sitten miettinyt todella kovasti, että miksi helvetissä mun pitää tehdä itselleni noin kerta kerran jälkeen? Kun eilinenkin olisi voinut olla niin mukava päivä, jos olisin vain tullut sieltä ravintolasta kotiin ilman ahmimishaaveita onnellisena siitä, että kerrankin pystyin syömään kunnolla ilman, että olisin vihannut itseäni sen jälkeen. Kun mulla oli ihan oikeasti hyvä olo, ei yhtään sellainen, että voin lyödä kotona läskiksi, koska olin jo syönyt liikaa. Ei siis ollenkaan. Kai alkoholilla jotain vaikutusta asiaan oli, sillä tiedostan kyllä hyvin selkeästi sen, että humalassa tekee usein mieli ahmia. Hassua kyllä, että siellä ravintolassa mulla ei ollut vielä yhtään ahmimisfiilis vaan söin ruuat silleen sopivan hitaasti nautiskellen ja hyvin pureskellen. Kotimatkalla mulle vaan tuli ihan järkyttävä himo syödä ja tavallaan jo siinä päätin, että minähän aion syödä suklaata ja kukaan ei pysty minua siinä estämään. Olin siis jo tuhoon tuomittu, kun tulin kotiin.

Ahmimisessa on kyllä se ikävä puoli, että se on aina aluksi mukavaa. Siis ihan aina. Eilenkin se ensimmäinen pussi Daimeja maistui ihan järkyttävän hyvälle, mutta viimeisen patukan söin jo vähän niinkuin väkipakolla. Lopussa se on aina yhtä rumaa ja epämiellyttävää, sitä vain syö kun tuntuu, että niin on pakko tehdä. Ei siitä edes saa mitään nautintoa, se on vain likaista ja alentavaa. Hyi. Syöminen itsessään on ihana asia, mutta ahmiminen ei sitä todellakaan ole. Se on ihan kamalaa ja silti teen sitä itselleni. Voi kun tietäisin, että miksi...

Tämän päivän syömiset:

Aamupala: 2 Real täysjyväruisleipää (kinkkua, levitettä, salaattia), omena (275 kcal)

Välipala: Porkkanoita, omena (152 kcal)

Päivällinen: Kaura-ruispuuroa + vadelmia, 2 luumua, porkkana (247 kcal)

Iltapala: 70g turkinpippureita (266 kcal)

Yhteensä: 940 kcal
Vaikka heräsinkin tänä aamuna maha kuin jollain syöttöporsaalla, niin tein ihan tietoisen valinnan olla rypemättä koko päivää itseinhossa. Se valinta oli vain pakko tehdä, koska olo oli niin hirveä, että itkin jo herätessäni melkoisen vuolaasti. Otin siis ihan oikeasti itseäni niskasta kiinni, en mennyt vaa`alle ja aloin syömään aamupalaa. Ja yllättävän hyvin se toimi, onneksi. Sain tänään jopa tehtyä suuren määrän kouluhommia pois alta, mikä tuntui todella hyvältä! Annoin myös itselleni luvan pitää tänään minikarkkipäivää, koska se kuuluu normaaliin torstai-päivääni ja yritin elää tämän torstain mahdollisimman normaalisti huolimatta siitä, että eilinen ilta meni miten meni. Helpottavaa sinäänsä, että tänään oli vapaapäivä helatorstain takia, sillä olisin ehkä kuollut töihin, jos sinne olisin siinä aamuisessa fiiliksessä joutunut.

Vaikka maha on edelleen kauhea pömppö, voisi olo olla paljon pahempikin. Nyt kun on tosiaan nuo menkatkin, niin vaikea sanoa sitäkään, mikä on niistä johtuvaa ja mikä eilisen syömisen aiheuttavaa turvotusta. Lenkilläkin mahaan sattui silleen oudosti joka askeleella ja en ollut varma, oliko kipu suolistossa vai munasarjoissa ja kohdussa. Vaikka mitäpä sitä ylianalysoimaan tuollaisia, loppujen lopuksi kai se on ihan yksi ja sama?

Vaikka en uskokkaan Jumalaan, niin juuri nyt rukoilen, että paino olisi huomenna ok eli ihan mitä vain alle 44:n. Pelottaa kyllä juuri nyt tuo asia niin paljon, että saa nähdä, onko minusta vielä huomenna vaa`alle menijäksi. Toisaalta taas olen niin utelias, että en tiedä, kestänkö enää yhtään päivää tietämättä painoani. Toisaalta ymmärrän, ettei se ole voinut suuria määriä nousta, mutta toisaalta paino on nyt lähiaikoina jumittanut niin paljon siihen 44:n pintaan, että ei olisi mikään ihme, jos nyt tuon eilisen jälkeen pompsahtaisi vieläkin pykälää korkeammalle.

Pelottaa, että olen pilannut ihan kaiken.