Edelleen positiivisissa fiiliksissä mennään. Eilen söin tosiaan karkkipussini oikein mallikelpoisesti, eli hitaasti nautiskellen ja pussin loputtua ei tehnyt mieli ahmia. Hyvä minä! Tosin eilen ei koko päivänä ollutkaan mitään ahmimisfiiliksiä, joten aika luottavaisin mielin olin koko illan. Lostin jälkeen mentiin tosin oikeastaan aika suoraan nukkumaan (väsähdin totaalisesti), joten eipä siinä ahmimaan olisi ehtinytkään ;)

Tänään en käynyt vaa`alla, ei vain tuntunut siltä. Maha kyllä toimii ja peilistäkin näytän oikein mukavalta, joten ei siinä mitään. Jotenkin se karkkipäivän jälkeinen tulos vaan pelottaa aina sen verran, että mieluummin jättää katsomatta. Kyllä mä kuitenkin aika suuren pussin eilenkin söin, joten voihan se hetkellisesti painossa näkyä. Että turhaan kai sitä mieltään menee pahoittamaan, kun oikeasti en kuitenkaan ole varmasti lihonut yhtään mihinkään.

Tänään on ollut aivan mahtava kesäpäivä! Todella aurinkoista ja lämmintä siis, jota juhlistettiinkin sitten jätskillä. Onneksi löytyy noita vähän kevyempiäkin versioita (esim. Solerot), joita pystyn syömään ilman omatunnon tuskia tai ahdistusta. Vaikka en loppujen lopuksi edes tiedä, helpottaako mua noissa Soleroissa se keveys vaiko se, että kalorit per puikko on ilmoitettu. Kun välillä tuntuu, että juuri se epätietoisuus on kaikkein pahinta. Kamalasti on kyllä tehnyt mieli jäätelöä tässä, nyt illallakin on vielä tarkoitus syödä pieni kevytjätski.

Tämän päivän syömiset:

Aamupala: 2 Real täysjyväruisleipää (kinkkua, levitettä, salaattia), omena (297 kcal)

Välipala: Omena (68 kcal)

Välipala: Solero mansikka-banaani (99 kcal)

Ruoka: Kaura-ruispuuroa + vadelmia, omena, 2 luumua (265 kcal)

Välipala: Lanttua, porkkanaa (84 kcal)

Iltapala: 2 luumua, 5 kiiviä, kevyt vadelmajäätelö (244 kcal)

Yhteensä: 1057 kcal

Jotenkin ahdistaa, vaikka siihen ei olekaan mitään syytä. Ei huvittaisi yhtään mennä huomenna töihin, haluaisin lomaa ja kotiin äidin luo. Tänään on ollut jotenkin kauhean nostalginen olo muutenkin ja on erittäin voimakkaasti tuntunut siltä, että en jaksaisi olla aikuinen. Lapsena kaikki oli niin huoletonta ja helppoa, mulla oli niin ihana lapsuus yhdessä äidin kanssa. Voi kun voisin palata siihen aikaan takaisin ja unohtaa edes hetkeksi kaikki nykyiset murheet...

Ajatus tulevasta lääkäriajasta ja mahdollisista masennuslääkkeistä pyörivät mielessä taukoamatta. Näin itseasissa noista lääkkeistä painajaistakin! Tiedän, että stressaaminen on ihan turhaa, mutta minkäs teet. Haluaisin just nyt jutella niin paljon äidin kanssa, kaikesta. Puhelimessa se on kuitenkin vaikeaa ja toisaalta vaikka nähtäisiinkin ihan kasvotusten, niin harvoin saan suutani silloinkaan auki. Jotenkin tämä on vain niin arka asia.