Eilen en jaksanut taas kirjoitella, kun ei ollut oikein mitään kirjoittamisen arvoista. Aamupaino oli mukavat 42,8 kg ja syömiset rullasivat tuttua rataa. Kaloreita taisi kertyä jotain 1029 kcal mikä oli kyllä ihan liian vähän, sillä tänä aamuna heräsin todella nälkäisenä taas pitkästä aikaa. Tämän päivän aamupaino oli 42,9 kg, joten siinä se paino nyt sitten pyörii, mikä on oikein hyvä juttu. Tosin saa nähdä, kuinka kauaa...

Tänään en laskenut kaloreita, mikä on oikein hyvä juttu. En vain jaksanut. Kai huominen jo sen verran pyörii mielessä, että en vain koe sitä mitenkään tarpeelliseksi. Töissä oli tarjolla jäätelöä ja oli todella lähellä, etten olisi sitä ottanut. Ajattelinkin kuitenkin, että en saa nyt vielä rueta mässäämään ihan sen takia, että "viikonloppuna lihon kuitenkin". Vaikka mitä mässäämistä nyt se olisi ollut, että olisin vähän jäätelö ottanut, kun sitä kerran tarjottiin? Joka tapauksessa olin itsestäni todella ylpeä.

Nyt illalla söin karkkia, kuten nyt aina torstaisin. Tosin en vain omiani, vain myös V:n karkkeja, aika reippaasti kaiken hyvän lisäksi. Että tästäkö se mässäily jo alkaa... Ja en jaksa edes välittää. Kaupassakin käytiin ja huomiseksikin ostin karkkia jo autoon, että voin niitä alkaa syödä jo matkalla mökille. Olen sairas. Jotenkin kaikesta tästä huolimatta jotenkin ihanan huoleton olo ja odotan koko mökkireissua innolla. Yritän ihan oikeasti unohtaa koko syömispaskan eli syön niin paljon kuin syön ja siitä huolimatta elämä viikonlopun jälkeen voi jatkua ihan normaalina. En tarvitse itseinhoa, paastopäiviä tai itku kurkussa tehtäviä juoksulenkkejä. En ihan oikeasti tarvitse.
Varmaa on toki se, että reissun jälkeen olen pari päivää ummessa, turvoksissa ja painokin varmasti huitelee jossain ihan omissa sarjoissaan. Mutta se ei ole pysyvää ja murehtiminen ei auta yhtikäs mitään. Minun täytyy nyt vain olla reipas ja uskoa, että kun vain jatkan normaalia syömistäni, niin paino kyllä tasoittuu.
Pakkohan sen on?

Huomenna en taida aamulla edes käydä vaa`alla ja muutenkin yritän nyt edes hetkeksi unohtaa tämän paskan. Nautin parhaiden ystävieni seurasta, se on nyt tärkeintä. Syöminen on sivuseikka. Saa nyt tosiaan taas nähdä, millainen olo on maanantaina, kun palailen kotiin... Pelkään pahinta, mutta kai sitä aina pitää ajatella sen verran positiivisesti, että edes toivoo jotain parempaa? Kyllä ihmeitäkin joskus tapahtuu...