Aamulla sain taas shokkihoitoa, kun vaaka näytti 44,0 kg. En kai mä niin pieni voi olla, en sitten millään! Inhoan itseäni, kun kaikesta huolimatta hykertelin onnellisena ne luvut nähdessäni. Ei tämä enää kovin kannattaa voi olla, ei ole varmasti ollut pitkään aikaan. En ihan oikeasti haluaisi leikkiä terveydelläni, mutta jostain syystä laihtumisesta ja laihana olemisesta on vain tullut pakkomielle, josta en tunnu pääsevän eroon, en sitten millään. Tosin en kyllä vieläkään usko, että painoin oikeasti noin vähän. Kysyin aamulla V:ltäkin, että eikös vaaka näyttänyt kylmässä väärin? Ja meidän uuden asunnon lattiat ovat todella kylmät. Vaikka kai mun vaan pitäisi uskoa nuo vaa`an lukemat ja ymmärtää, etten voi nähdä itseäni peilistä sellaisena, kuin muut minut näkevät. Tuskin ne makuuhuoneen lattiat niiiin kylmät ovat...

Jotenkin niin pieni ja voimaton olo. Ollut koko päivän. Koirankin kanssa lenkillä jalat olivat sellaista spagettia, ettei mitään järkeä. Reisissä ei ollut yksinkertaisesti hitustakaan voimaa, kun yritin kiivetä ylämäkeä ylös. Se tuntuu joka kerta niin pahalta. Aina vain uudestaan kysyn, että miksi teen tätä itselleni? Ulkona oli mahtava ilma, ulkoilureitti oli ihana ja koira nautti vapaana juoksemisesta. Ja minä vain ajattelin, että jaksa vielä vähän aikaa, niin kotona pääset sitten syömään. Tällaista tämä mun elämä on, elän syödäkseni. Ruoka, ruoka ja ruoka, muuta ei pienessä päässäni kai pyörikkään. Onneksi tänään oli karkkipäivä ja juuri äsken söin pussin Candy Kingejä. Ai että ne olivat hyviä ja nyt on fyysisestikin jo parempi olo. Vitsi kun osaisi syödä muulloinkin niin, että se olisi tarpeeksi. Ettei kokoajan olisi sellainen voimaton ja väsynyt olo :/

Tämän päivän syömiset:

Aamupala: 2 ruisleipää (kinkkua + levitettä), jogurttia, omena (323 kcal)

Ruoka: Tonnikala-katkarapu laatikkoa (~250 kcal)

Välipala: Omena (63 kcal)

Välipala: Porkkanoita (112 kcal)

Iltapala: 250 g Candy Kingejä (??? kcal)

Vaikea sanoa, paljonko olen tänään saanut energiaa. Sen tiedän, että noista karkeista tulee paljon, mutta nyt saa kyllä tullakin. Ali 44:n en haluaisi luisua, siis näin järjellä ajatellen. Sairas mieleni kyllä varmasti olisi siitäkin iloinen, mutta siinä ei kai mitään uutta olekaan... En tosin vieläkään usko tuota vaakaa. Kai mulla on jokin sairas tapa valehdella itselleni ja uskotella viimeiseen saakka, että olen lihava ja että mun pitäisi laihduttaa. Että ikinä se ei voisi olla totta, että mun ei enää tarvitsisi laihduttaa. En vain voi ikinä kelvata, en olla koskaan tarpeeksi hyvä. Muille kyllä olen aina kelvannut, mutta itselleni en koskaan...