Voi helvetin helvetti. Meni pikkuisen pieleen tämä viikonloppu :/ Kaikessa lyhykäisyydessään eilinen meni ahminnaksi ja tänään mulla on ollut siitä helvetinmoinen olo. Miksi miksi miksi, voin vain kysyä. Olen itseeni NIIIIN pettynyt, ettei mitään järkeä. Huh.

Eilen siis jouduin heräämään töihin jo ennen viittä, eikä maha tietenkään toiminut. Vaa`allakaan en sitten käynyt, mutta tiesin kyllä painoni olevan varmasti ok. Töissä oli kiire päivä, enkä ehtinyt edes syödä mitään. Olo oli kuitenkin todella hyvä, erityisesti mieliala oli korkealla, koska hommat tuli töissä hoidettua hyvin ja toisaalta olin todella innoissani siitä, että porukat + mummo ja ukki olivat tulossa käymään. Kotiin tultuani nälkä oli melkoinen, joten hotkaisin äkkiä omenan ja appelsiinin ensiavuksi ja aloin siinä sitten puuhastelemaan kaikkea. V olikin jo leiponut ja siivonnut, ihana kun on :) Hirveästi teki jo mieli päästä maistelemaan ihania herkkuja, vaikka jotenkin olo ei ollutkaan ihan niin hyvä, kuin se olisi voinut olla. Jotenkin maha tuntui turvonneelta ja en näyttänytkään uudessa paidassani niin kivalle, kuin olin töissä etukäteen kaavaillut. En tiedä oliko tällä jo vaikutusta illan tapahtumiin, mutta pistinpähän merkille.

Noh, vieraat tulivatkin sitten siinä melko pian ja siinä sitten katsottiin lentopalloa telkkarista, juteltiin, kahviteltiin ja kannustettiin. Oli siis ihan älyttömän kivaa. V:n leipomat kevyet jauhelihakiekot olivat taivaallisia ja huomasin pian, että mulle maistuvat kyllä myön mummon tuomat vihreät kuulat ja yhtäkkiä suolakeksejäkin alkoi mennä melko reippaaseen tahtiin. En kuitenkaan jaksanut hirveätä stressiä vielä tässä vaiheessa ottaa -kyllähän minä voin vähän herkutellakin?

Kun vieraat sitten lähtivät, jatkoin syöpöttelyä, mutta kuitenkin vielä ihan hyvässä hengessä. Kiekkoja meni yhteensä neljä, mutta ajattelin, että ei kai se edes mikään kovin hurja määrä vielä ole. Kuitenkin häiritsi se tunne, joka sisällä velloi; halusi vain syödä ja syödä. Maha oli melkoisen ruman näköinen peilistä ja olo täysi. Jipii. Asennoiduin kuitenkin jostain ihmeen syystä asiaan rennosti ja kun lähdettiin ilta-aurinkoon lenkille koiran kanssa, pystyin unohtamaan syömisen ja nauttimaan olostani. Kävimme samalla reissulla myös ajelemassa keskustassa, kuunneltiin radiosta hyvää musiikkia ja pistäydyttiin vielä FilmTownissa karkkiostoksilla. Ostin pussillisen karkkeja ja ihmettelin tässä vaiheessa itsekin, miten voin olla niin hyvällä tuulella ja onnellinen, vaikka olen juuri mennyt syömään liikaa. Ajattelin, että vaikka tänään syönkin normaalia enemmän, ei se painooni vaikuta ja huomenna jatkan taas normaalia syömistä ilman omantunnon tuskia. Juupa juu.

Ilalla sitten tosiaan katsottiin Lostia ja söin karkit hitaasti nautiskellen, en siis yhtään ahmien. Kun Lostit loppuivat ja Twin Peaks alkoi, jokin kuitenkin ikään kuin naksahti päässäni ja ahmimisvaihde lähti päälle kuin salaman iskusta. Oikein ryntäsin kaapeilla ja aloin mättää suolakeksejä tuorejuuston kera, ihan selkesti siis ahmien. Kun Twin Peaks sitten lopulta myös loppui, en olisi vieläkään halunnut syömistä lopettaa, vaan rukoilin V:ltä, että jatkettaisiin vielä Lostin katsomista. Oli kuitenkin jo tosi myöhä, joten V sanoi, että nyt mennään nukkumaan, eikä minunkaan välttämättä enää kannattaisi mitään syödä (missä hän oli 100%:sti oikeassa). Vetäisin siitä sitten herneet nenään oikein kunnolla, ahdistuin, itkin, yritin oksentaa ja suutuin siitä, ettei minun anneta edes ahmia silloin, kun haluan. Olo oli ihan kamala, tuntui, että olen pilannut kaiken, joten ihan samahan se olisi syödä vielä vähän lisää, kun edessä on taas kuitenkin hirveitä kituutuspäiviä. Jotenkin olin niin sekava, etten oikein edes itse muista, miten V lopulta sai minut sänkyyn. Nukahdin kuitenkin itkien ja näin ihan järkyttävän ahdistavia unia koko yön.

Aamulla heräsin niin kamalaan oloon, että luulin kuolevani siihen. Inhosin itseäni varmaan enemmän, kuin ikinä ennen. Olin vain niin ruma ja lihava, kelvoton läski paska. Turvonnut ihrakasa, joka ei pysty yhtään mihinkään. Saatanan epämiellyttävä ihminen, joka pitäisi tappaa. Maha tuntui niin kamalalta, että olisin vain halunnut repiä sen irti. Olisin halunnut oksentaa ja paskoa ulos minusta kaiken ylimääräisen. Aamupalan sain syötyä, mutta se ahdisti ja paljon. Istuin siinä pöydässä melkein kaksi tuntia vain tuijotellen ulos. Olin ihan turta ja tyhjä sisältä, se oli melkein pelottavaa. Taas olikin sitten V:tä kiittäminen, että hän sai revittyä minut pois siitä ja mielialaa edes sen verran kohoamaan, että lähdettiin koiran kanssa ulos. Ulkona olikin sitten ihana ilma ja löydettiin vielä aivan ihana uusi lenkkeilymaasto, joten ei siinä kovin kauaa voinut ihan maassa olla. Koirakin pääsi ekaa kertaa tänä "kesänä" uimaan ja sen touhottaminen sai muutenkin väkisin hymyilemään. Tajusin, että saatan sittenkin selvitä tästä päivästä.

Nyt olen käynyt suihkussa, syönyt vähän ja mieliala alkaa olla ihan ok. Ihan puistattaa ajatella sitä aamun fiilistä, tuntui pahalta ajatella itsestään niin rumia ajatuksia. Olen myös vähän ihmeissäni siitä, miksi ylipäätään söin eilen niin paljon ja varsinkin siitä, miksi illalla menin ahmimaan? Kun mähän olin joulun jälkeen niin pitkät ajat ahmimatta ja se tuntui niin ihanalta. En kai vaan ole taas ottamassa sitä tavaksi?

Täytyy vain uskoa, että en ole. Mun täytyy ymmärtää, että vaikka kuinka kuvittelisin muuta, joskus tulee syötyä liikaa, ahmittuakin. Niin pahalta kuin se tuntuukin, niin joskus vain käy niin. Mun pitäisi kuitenkin yrittää ymmärtää, että pitkässä juoksussa satunnainen syöminen ei vaikuta painooni -todistihan pääsiäinenkin sen. Ja että se kauhea itsensä haukkuminen ja sättiminen ei auta yhtään mitään. Voi kun jostain löytäisin keinon aloittaa päivä ihan normaaliin tapaan, vaikka edellisenä iltana olisikin syönyt normaalista poikkeavalla tavalla. Se varmaan jo helpottaisi paljon. Nyt olen jotenkin niin jumiutunut sellaiseen musta-valkoiseen ajattelutapaan, että kaikki herkuttelu lauantain karkkipussia lukuunottamatta on ahmimista, mikä sitten lopulta johtaa ahmimiseen. Aika nurinkurista. Toisaalta taas mietin sitäkin, olenko sittenkin vain alkanut höllätä otettani liikaa. Eli pitäisikö ottaa vielä tiukempi kuri vai pistääkö se kuri juuri ahmimaan? Ota tuosta nyt sitten selvää.

Välillä pohdin sitäkin, että enkö vain osaa olla onnellinen? Esimerkiksi nythän olen (tai olin...) tyytyväinen painooni. Päätin, että 43 on hyvä paino, eikä mun tarvitse siitä tiputtaa ja paino onkin pysynyt noissa lukemissa jo jonkin aikaa. Mun pitäisi siis olla onnellinen, syödä vähän vapautuneemmin jne. koska nythän mun ei tarvitse enää laihduttaa. Olen päämäärässäni. Ja kuinka siinä sitten kävikään? Olenko siis koukussa laihduttamiseen? Onko ahmiminen jokin tapa käsitellä sitä asiaa, että kun ei enää tarvitsekaan laihduttaa, olen ihan lukossa ja ahmimisen jälkeen pääsen taas rääkkäämään itseäni, mikä tuo mulle hyvänolontunteen. Vai onko homma ihan päinvastoin, eli tuleeko mulle helposti liian hyvä olo itsestäni, kun olenkin tavoitepainossani. Enkö vain kestä sitä oloa, nouseeko se liian suureksi, ja alan lipsua periaatteistani. En ihan oikeasti tiedä. Vieläkin on vain sekava olo. Niin taitaa olla aina näin "dagen efter". Voi kun nämä päivät voisi aina vain hypätä yli ja pyyhkiä pois. Liian raskaita nämä ovat pienen ihmisen kestettäviksi. Onneksi huomenna jo helpottaa, tiedän sen.

Tämän päivän syömiset:

Aamupala: Kaura-ruispuuroa + vadelmia, omena (191 kcal)

Lounas: Kaura-ruispuuroa + vadelmia, omena, appelsiini (256 kcal)

Välipala: Omena (58 kcal)

Iltapala: Kaura-ruispuuroa + vadelmia, porkkanoita (245 kcal)

Yhteensä: 750 kcal
Jeps, ihan tietoinen valinta tämän päivän syöminen. Pahalta näyttää, mutta en just nyt jaksa olla paranemismyönteinen. Pahoittelut siitä. Haluan vain tämän päivän olevan ohi ja huomenna olon sellaista normaalia luokkaa. Ja haluan myös, että edes tuntuu, että olisin tehnyt jotain korvatakseni eilisen. Typerää, mutta olenkin mieleltäni sairas. Tekisi mieli kitkutella huominenkin, mutta lupaan syödä edes sitä normaalia luokkaa. Enhän mä muuten jaksa töissäkään, vaan kuukahdan sinne. Tänäänkin ärsytti se, että kun kerrankin pystyisin henkisesti olemaan syömättä vaikka koko päivän, en pysty siihen fyysisesti. Tulee siis niin järkyttävän huono olo, että on edes pakko syödä jotain pientä. Onhan se oikeasti hyvä asia, kertonee siitä, etten ole kroppaani vielä "tappanut" vaan että se pelittää normaalisti. Mutta silti ärsyttää.

Huomenna tuskin menen vaakailemaan, mutta jos maha edes yrittää toimia ja en näytä peilistä ihan järkyttävälle valaalle, niin tiistaina täytyy mennä vaikka väkisin. Ihan jo siitä syystä, että pääsiäisenä ahmin 3 päivää ja kahden "palautumispäivän" jälkeen paino oli jo normaalia luokkaa. Nyt siis kiinnostaa, miten tuo yhden päivän mässäily vaikuttaa painoon, eli riittääkö tälläkin kertaa vain kaksi päivää. Eli suomeksi sanottuna; pääsenkö taas kuin koira veräjästä, vai joudunko kärsimään seurauksista pidempään tällä kertaa. Pelottaa. Pelottaa todella paljon. Tuntuu, että tuo pääsiäinen oli jonkin sortin ylemmän voiman armahdus ja tällä kertaa en voi olla yhtä onnellisessa asemassa. Ihan naurettavaa tekstiä, mutta olen ihan tosissani. Vieläkin ihan sekava olo, olen varmaan vieläkin jossain suolakeksipöhnässä ja sokerihumalassa.